Teknologia on mahdollistanut taiteen tekemisessäkin sen, minkä professori Sanna Järvelä luennollaan totesi. Oppimisympäristöt ovat laajentuneet formaalista informaaliin, lokaalista globaaliin. Enää ei lapsen kömpelöin käsin väsäämiä tarinoita asetella magneetilla jääkaapin oveen samalla tavalla, kuten ennen.
Samaa asiaa sivusimme tämän päiväisellä oppimisen ohjauksen luennolla. Sitä, miten meidän ikäpolvemme käyttää tottuneesti kännykkää ja atk: ta yhtenä työskentelyn rikastuttajana ja kommunikoinnin välineenä. Seuraavalle sukupolvelle sama asia on jo itsestäänselvyys. Kommunikointi rikastuu, kasvaa ja laajenee. Nykyään lapsi, joka osaa kohtalaiset atk- taidot skannaa omatekoiset kuvansa itse omaan blogiinsa, ihan kuten Veera ja Marita omissa blogeissaan edellä tekivät. On hauska ajatella, mitä itse teki 13- vuotiaana, missä on se säilö, missä kaikki nuoruusajan piirrokset ovat vielä tallella.
Meiltä ne löytyvät makuuhuoneen kaapista, isosta kannellisesta pahvilaatikosta. Niitä voi välillä muistaessaan käydä katselemassa, huokaista ajankulua ja sulkea kannet taas muutamaksi vuodeksi unohduksiin. Kukaan muu kuin minä ei ole niitä kommentoimassa lokaalisti, globaalista puhumattakaan!
Tvt antaa ennenkaikkea tukea sosiaaliseen oppimiseen. Blogissa luokan hiljaisinkin tyttö voi nimettömästi avata suunsa ja saada äänensä kuuluviin. Blogin pitäminen pakottaa lapsia “positiivisesti” osallistumaan, kuten Sanna Järvelä iltapäivän luennossaan totesi. Varsinkin Veeran ( Axxread ) ja Jonin (Diizei) blogissa oli huomattavaa se, miten globaalisti ihmiset ympäri maailmaa antoivat kommentteja heidän taideteoksistaan ja taiteen kehityksestä.
Englannin kielen taidon kehittyessä blogi toimii myös hienona portfoliona kehittyvälle taiteilijalle. Siitä voi nähdä mistä on aloittanut ja mitä osaa nyt. (Vrt. CSILE- verkkoympäristön samankaltaisuus) Blogistaan niin Veera kuin Jonikin voi nähdä mitä itse on saanut aikaan ja mitä muut ovat ajatelleet samasta asiasta, hänen aikaansaannoksistaan. Sosiaalinen verkostoituminen myös auttaa niin Veeraa ,Maritaa, kuin Joniakin etenemään omassa harrastuksessaan verkossa pyörivän jaetun asiantuntijuuden kautta. Jos jollakin on työssä jotain uutta kivaa, voi nettikamulta kysyä, miten moisen voisi oppia ja toteuttaa itse.
Tämä jos jokin on metakognitiota parhaimmillaan: Oppimista omasta oppimisestaan teknologian avulla.
Koulu voi ohjata nuoren matkaa tiedon ja verkostoitumisen valtatiellä antamalla suuntaa oikeanlaiseen oppimiseen. Lapsi tarvitsee ohjausta oppiakseen ohjaamaan omaa oppimistaan teknologian avulla.
En silti väitä, että sähköposti koskaan korvaisi oikean kirjeen asemaa tai nettikuvablogi voittaisi paperille läiskäistyn sormivärillä sotketun pienen käden kuvan. Katoavaa kansanperinnettä vaiko pelkästään nykyaikaa? Oikein käytettynä nämäkin toisistaan täysin poikkeavat elementit tukevat toisiaan. Kuka lapsen muuten opettaisi tutkimaan myös oikean ja väärän tiedon eroja, mitä varsinkin internet suoltaa jatkuvasti? Ei tietokone, vaan ihka oikea opettaja.
